Olen Hannes Pirilän tytär ja isoäitini, Hilma Pirilä oli os. Hollmén.
Lapsuudenkesieni kohokohtia olivat vierailut sukulaisten luona Ruonalla, Palosaaressa, Paunalla, Paavolassa ja tietenkin isän lapsuudenkodissa Pirilässä. Aina tunsimme olevamme tervetulleita. Isä piti huolen siitä, että me tutustuimme sukulaisiimme ja hänen kotipitäjäänsä.
Kerran kaksoisveljeni Pekka ja minä olimme kesätöissä Palosaaressa. Enemmän meistä taisi olla haittaa kuin hyötyä. Sen oivalsi varmaan Sakki-setä heti tulopäivänämme, kun minä työnsin Pekan maitokärryissä kovalla vauhdilla päärakennusta ympäröivän aidan läpi niin että laudat pirstoutuivat. Pirkko-serkku opetti minut lypsämään, mutta lehmiä enemmän minua kiehtoivat Palosaaren hevoset, erityisesti Vappu. Aloin kärttää Sakki-sedältä päästä ratsastamaan Vapulla. Setä kielteli, koska hevonen tiedettiin riehakkaaksi eikä satulaakaan ollut, mutta minä en antanut periksi. Sitä ratsastuskokemusta en unohda koskaan. Luulin loppuni tulevan, kun suitsetkin tippuivat käsistäni, hevonen paineli täydessä laukassa ja minä yritin pidellä sen harjasta kiinni. Ratsastuksen päätteeksi Vappu ravasi tallille. Kauhistunut Sakki-setä huusi minulle ”Paina pää alas!” Ellen olisi viime tingassa niin tehnyt, olisin lyönyt otsani tallin oven yläosaan enkä luultavasti olisi tätä muistelua kirjoittamassa.
Toimitimme Pekan kanssa kaikenlaisia askareita, esimerkiksi olimme mukana heinänteossa. Puolilta päivin syötiin ja sen päälle pidettiin ruokatauko. Me Pekan kanssa heittäydyimme talon Sulo-nimisen rengin viereen nurmikolle kuuntelemaan hänen näkemyksiään maailmanmenosta. Palosaaressa ruoka oli erinomaista, mutta kaljavelli oli Pekalle ja minulle kauhistus. Kun aavistimme, että sitä tultaisiin tarjoamaan, pakenimme Paavolaan. Hilkkaa, Teuvo-serkkumme vaimoa, huvitti, kun paljastimme äkillisen vierailumme syyn.
Joskus kävimme Pirilässä tervehtimässä Arvi-setää, josta me kaikki lapset kovasti pidettiin. Pekka oli Arvi-sedän erityisessä suosiossa, koska hän oli Arvi-sedän kummilapsi. Pekka sai jopa ajaa Pirilän traktoria. Tasa-arvon nimessä minä vaadin myös päästä traktorin rattiin. Ajomatkani päättyi ojaan Pekan suureksi riemuksi. Viimeisenä työpäivänämme Sakki-setä pyysi meidät työhuoneeseensa, veti piirongin laatikosta lompakkonsa ja maksoi meille hymy suupielessä palkan.
Sukulaiset ja elämänmeno Lappi Tl:ssä ovat tulleet minulle hyvinkin tutuksi äitini ja isäni kirjeenvaihdon kautta. Olen nimittäin tutustunut heidän vuosina 1924 -1935 käymään tiiviiseen kirjeenvaihtoon, joka löytyi kuolinpesästä. Isä ja äiti, Suodenniemeltä kotoisin oleva Emma (os. Karo) alkoivat seurustella jo koulun penkillä. Kirjeitä kirjoitettiin jo lukioaikana. Erityisen runsasta kirjeenvaihto oli, kun isäni oli kuusi vuotta Saksassa opiskelemassa eläinlääkäriksi, kun taas äiti kävi sairaanhoitajakoulun ja toimi valmistuttuaan Helsingissä Lastensairaalassa. Kirjeenvaihtoon tuli katko, kun pariskunta avioitui. Tiivistä kirjeenvaihtoa oli taas talvi- ja jatkosodan aikana. On ollut äärimmäisen arvokasta ja koskettavaa tutustua kirjeiden välityksellä nuoreen Emmaan ja Hannekseen ja samallas isän sukulaisiin ja ruonalaiseen elämänmenoon.
Ruokasalini seinällä on kehystettynä vanhoja valokuvia. Yhdessä niistä on kuvattuna mummuni isä, Isak Hollmén ja hänen kymmenen täysikasvuista lastaan. Hilma-mummulla on korvissaan nuo suvun avioituneiden naisten kultaiset korvarenkaat. Toisessa kuvassa vietetään kummitätini, Ellenin ja Eino Yli-Kerttulan häitä. Suku on kokoontunut Pirilän pihalle. Ellen on keskiössä valkoisessa hääpuvussa. Isä on kuvassa vielä poikamies. Näitä kuvia katsellessa muistan lämmöllä sukujuuriani.